Ruotsin huumepolitiikan perustukset järkkyvät

Yksi Ruotsin suurimman aamulehden Dagens Nyheterin luetuimpia artikkeleita on usean päivän ajan ollut Magnus Lintonin kirja-arvostelu Ruotsin huumepolitiikkaa käsittelevästä uudesta kirjasta "Narkotika. Om problem och politik" otsikolla "Ruotsin huumepolitiikan perustukset järkkyvät".

Ruotsin eduskunnassa vallitsee yksimielisyys siitä, että maassa kuolee enemmän huumeiden väärinkäyttäjiä suhteessa väestöön kuin muissa Euroopan maissa, mutta silti Ruotsin huumepoliitiikkaa pidetään mallina muille - ruotsalaisten mielestä. Ruotsi on huumepolitiikan ristiriitojen esimerkkimaa.

Jo 1970-luvulta lähtien Ruotsissa on oltu yksimielisiä siitä, että kaikki huumeet ovat vaarallisia ja johtavat väärinkäyttöön. Mutta tämä on suuri kansallinen myytti, mikä ei pidä mistään kohdasta paikkaansa: Ruotsissa on toisinajattelijoita, joita sosiaalidemokraattinen mielipidepakko ei ole alistanut. Kuinka vaarallisia huumeet oikeastaan ovat, jos uskoa niiden vaarallisuudesta täytyy pitää yllä diktatuureista tutuilla menetelmillä?

Kirjan "Narkotika. Om problem och politik" toimitti Tukholman yliopiston alkoholin ja huumeiden tutkimuskeskuksen professori Börje Olsson ja kirjoittajina on useita ruotsalaisia tutkijoita.

Ruotsi pitää itseään esimerkkimaana muulle maailmalle, kuinka huumeongelma pitää hoitaa. Mutta sen oma politiikka perustuu oletuksille, jotka eivät kestä avointa ja kriittistä arviota. Sen takia Ruotsissa on kiellettyä esittää kriittisiä arvioita hallituksen huumepolitiikasta ja varsinkin tämän huumepolitiikan taustalla olevista ryhmittymistä.

Ruotsalaisen huumepolitiikan perusharha on se, että huumeiden kokeilu johtaa riippuvuuteen ja kuolemaan. Sen takia kaikki on mobilisoitava huumeiden ja varsinkin kannabiksen kokeilua vastaan, koska kannabiksen kokeilu johtaa kovempiin huumeisiin ja itsessään sen kokeilu tuhoaa nuoren kehittyvät aivot.

Mutta tämä ei pidä paikkaansa ruotsalaisten omien tietojenkaan valossa: Ruotsissa on keskimääräistä vähemmän huumeiden kokeilua, mutta ongelmakäyttäjiä löytyy yhtä paljon kuin EU-maissa keskimäärin. Sen sijaan ongelmakäyttäjien kuolemissa ja HIV-epidemian leviämisessä Ruotsi kuuluu Euroopan johtaviin maihin väkilukuun suhteutettuna. Voidaan oikeutetusti kysyä, että mitä merkitystä on uhrata paljon resursseja ja demokraattisen yhteiskunnan periaatteet huumeiden kokeilun tukahduttamiseen jos se ei johda ongelmaiseen käyttöön?

Totalitaarisella politiikalla tukahdutettiin kaikki keskustelu, joka olisi voinut horjuttaa Ruotsin kieltolakipolitiikan perustana olevia kuutta ennakko-oletusta huumeista, joista tehtiin keskustelun yläpuolella olevia totuuksia:

• huumeiden käyttö on hyvin suuri yhteiskunnallinen ongelma;
• kaikki huumeet ovat äärimmäisen vaarallisia;
• huumeiden käyttö on siksi väärinkäyttöä;
• jokainen huumeiden käyttäjä on huumeiden riippuvuutta synnyttävien ominaisuuksien takia orja;
• mahdollisuus irrottautua väärinkäytöstä on väärinkäyttäjän vapaan tahdon ulottumattomissa;
• pitkäaikainen ja intensiivinen hoito on välttämätön ehto sille, että henkilö voi irrottautua väärinkäytöstään, ja yhteiskunnan pakkotoimenpiteet eivät ole pelkästään oikeutettuja vaan hyvinvointiyhteiskunnan velvollisuus.

Teesi laittomien aineiden äärimmäisestä vaarallisuudesta on ollut ratkaiseva ruotsalaiselle huumepolitiikalle ja kirjaan kirjoittanut sosiaalityön professori Ingrid Sahlin tuo esille sen, kuinka valtiovallan halu pitää yllä yhdenmukaista huumeiden vastaista kokonaisuutta on aiheuttanut suoranaista tosiasioiden väärentämistä.

EU:ssa ollaan esimerkiksi jo yhtä mieltä siitä, että kannabiksella on pieni riippuvuusriski verrattuna heroiiniin, tupakkaan tai alkoholiin, ja siksi erotetaan käyttö ja väärinkäyttö toisistaan. Mutta kun EU:n huumeiden vastainen toimintasuunnitelma käännetään ruotsiksi, muuttuu "huumeiden käyttäjä" "narkomaaniksi" ja "huumeiden aiheuttama vahinko ihmisille" kääntyy ruotsalaisessa käännöksessä "uhaksi yhteiskuntaamme kohtaan".

Jälkimmäinen lipsahdus voi tuntua merkityksettömältä, mutta on itse asiassa ratkaiseva sellaisessa politiikassa, jossa on vaikeaa hyväksyä neulojen vaihto tai metadoni- ja subutexhoito.

Jos huume on uhka yksilölle, on kyynistä, epäinhimillistä ja poliittisesti jopa groteskia kieltää ihmiseltä sellainen hoito, joka on tutkitusti todettu tehokkaaksi. Mutta jos huume on uhka yhteiskuntaa vastaan, eivät oikeat toimenpiteet enää olekaan niin itsestäänselviä, ja haittojen vähentäminen voidaan hylätä liberaalina antautumisena ongelman edessä, kuten Ruotsissa on tehty vuosikymmeniä.

"Huumepolitiikkaa ei ole koskaan arvioitu tieteellisin menetelmin, mikä perustuu siihen, ettei sitä ole koskaan tutkittu tieteellisesti", kirjan tekijät toteavat. Laaditut selvitykset eivät sisällä minkäänlaista tutkimusta vaan ne ovat tiettyjen moraaliyrittäjien tekemiä, joille syydetään rahaa ja osoitetaan perusteetonta luottamusta. Pätemättömyyden karuselli pyörii täysin päinvastaiseen suuntaan muun maailman kanssa ja mitä enemmän tosiasiapohjasta on laistettu, sitä tiukemmin poliitikot ovat tarrautuneet "arviointeihin". On epäselvää, millaisiin arviointeihin poliitikot perustavat päätöksensä ovat mutta pääasia lienee, että ne ovat "ruotsalaisia".

Ruotsalaisen politiikan ideaalimaailmassa on huumeiden käyttäjä nähty ensisijaisesti käyttäjänä ja vasta sitten ihmisenä - jos sittenkään. Nils Bejerotin teokset eli ne raamatut, joilla kansankodin huumepolitiikka rakennettiin, ovat täynnä teorioita irti päässeestä tulesta, syöpäkasvaimista, jotka pitää leikata pois ja useissa teksteissä parasiitti on avainsana.

"Huumevapaan yhteiskunnan" tavoitetta voidaan pitää utopiana "puhtaasta yhteiskunnasta", missä huumeet ja huumeiden käyttäjät on poistettu kokonaan, ainakin Ruotsin rajojen sisältä: "Tämä on tyylipuhdas esimerkki rajavalvonnasta strategiana, jossa polttopiste on pitää ongelma reviirin ulkopuolella ennemmin kuin ratkaista se tai pienentää sitä, valvoa sen kehitystä tai hoitaa ongelmaiset", kirjoittaa Sahlin.

Utopian rakentaminen jonkin kansallisen erityispiirteen vinoutuneelle korostamiselle ei ole ainoastaan tyhmää. Tämä kirja osoittaa sen olevan hengenvaarallista. Edes kokeilla.

Ruotsin etevin kannabisasiantuntija

Vallitsevan politiikan takia Ruotsin valtion jakama kannabisvalistus muistuttaa 1930-luvun amerikkalaista reefer madness -propagandaa, mistä DN tarjoaa näytteen: kannabis on huume, jolla on suurin kyky aiheuttaa mielisairauksia, koska se vaikuttaa suoraan aivoihin. Ruotsalainen huumevalistus kertoo myös, että kannabiksen ja skitsofrenian välillä on syy-seuraussuhde.

Tällaisen epätieteellisen jorinan pohjalta Ruotsin hallitus päätti aloittaa kolmen vuoden tehokampanjan kannabista vastaan hintaan 48 miljoonaa kruunua. Ruotsin virallisen huumepolitiikan toteuttamisessa ei sallita minkäänlaista toisinajattelua ja asiasta päättävä ministeri Maria Larsson on jäsenenä huumehaukkojen uusimmassa maailmanlaajuisessa huumesotaorganisaatiossa World Federation Against Drugs (WFAD). Ruotsin valtion virallinen huumevalistus eli Statens folkhälsoinstitutin levittämä kannabisvalistus on samaa materiaalia kuin kansainvälisten huumehaukkojen propaganda.

Ruotsin etevimmän kannabisasiantuntijan titteli on annettu psykologian dosentti Thomas Lundqvistille, jota haastatellaan aina kannabisuutisoinnin yhteydessä (ks. esimerkki) minkä lisäksi hän on innokas kirjoittaja. Hänen kirjoituksissaan tai kommenteissaan ei juuri lainailla tutkimuksia, mutta hänellä on poeettiset kyvyt herättää ihmisissä inhoa kannabista kohtaan. Lundqvist on huumesodan fundamentalisteja.

Hänen oppiensa ydin on kannabiksen käyttäjien epäinhimillistäminen, mikä on perintöä Bejerotin ajatuksista. Lundqvistin oma keksintö on teflonaivot, jotka kehittyvät jos henkilö alkaa käyttää kannabista nuorena.

DN:n julkaisemassa jutussa hän perustelee kannabiksen käyttäjien sulkemista yhteiskunnasta USA:sta tulleilla "uusilla tutkimustiedoilla":

"Alkoholin pitäminen vaarallisempana perustuu siihen, että sitä juo useampi ihminen kuin käyttää kannabista. Jos yhtä moni ihminen polttaisi kannabista, nähtäisiin se vaarallisempana. Minulla on tapana sanoa, että jokaisessa huumeessa on omat vaaransa. Nuoret, jotka alkavat säännöllisesti käyttää kannabista, menettävät teini-ikänsä samalla kun he eivät vartu psykologisesti. Pidän kypsymisen pysähtymistä todella vaarallisena."

"Tämä täytyy nähdä suuremmassa perspektiivissä. Demokratiassa vaaditaan toisen ihmisen kuuntelemista ja kunnioitusta. Tämä kyky katoaa kannabiksen käyttäjiltä."

Lundqvistin päättelyketju edellyttää huikeaa mielikuvituksen lentoa: ensin pitää kuvitella "uudet tutkimukset" ja sen jälkeen rakentaa aasinsilta tutkimustuloksista yhteiskunnan tuhoon. Tällainen onnistuu kun on tarpeeksi uskoa ja valmis ideologia.

Lundqvistin logiikka on puhdasoppista bejerotilaista ideologiaa: jo 1970-luvun alussa Bejerot ja hänen kannattajansa saivat ruotsalaisen kansankodin mukaan huumesotaansa väittämällä, että kannabiksen käytön yleistyminen johtaa länsimaisen yhteiskunnan tuhoon.

Lundqvistin retoriikassa vedotaan demokratiaan, mutta ruotsalaisen yhteiskunnan totalitaarinen huumepolitiikka kuvastaa ruotsalaisen kulttuurin totalitaarisia ideologioita: huumesodalle kasvonsa antaneen kuningatar Silvian isä oli natsipuolueen jäsen ja asetehtailija kolmannessa valtakunnassa, Nils Bejerot oli Staliniin pettynyt kommunisti ja poliisilääkäri ja sosiaalidemokraattisen puolueen aatehistoriaan kuului 1930-luvulta aina 1970-luvulle saakka rodunparannusohjelma, minkä jälkeen puolue siirtyi luontevasti huumeettoman yhteiskunnan tavoittelijoihin.

Nils Bejerot pettyi Staliniin Unkarin kansannousun (1956) tukahduttamisen jälkeen ja haki innoitusta vallankumoushaaveisiinsa Maon Kiinasta. Bejerotin vuonna 1969 perustaman huumeetonta maailmaa tavoittelevan Riksförbundet Narkotikafritt Samhälle (RNS) -järjestön ideologinen tausta on Maon kulttuurivallankumouksessa 1960-luvulla.

"Tuhoamme vanhan maailman ja rakennamme uuden!"

Kiinan kulttuurivallankumouksen tapaan RNS:n tavoitteena on vanhan yhteiskunnan romuttaminen uuden, uljaan ja huumeettoman maailman tieltä. Maon menetelmät olivat välttämättömiä tämän tavoitteen saavuttamiseksi: Bejerotin projektissa ei tarvinnut välittää ihmisoikeuksista, sananvapaudesta eikä tieteellisestä tutkimuksesta, koska pyrkimys huumeettomaan yhteiskuntaan oli niitä korkeampi tavoite.

Ihmiset naureskelevat helposti tällaisille pseudotieteellisille hölmöyksille, mutta ajattelevat, että se on vain huumevalistusta, eikä sitä pidä ottaa tosissaan. Näiden tahojen ajatukset ovat vaarallisempia kuin pelkästään harhaista tiedettä, koska ajatusten tarkoituksena on johtaa yhteiskunnan kehitystä kohti totalitarismia. Yksilön vapauden rajoitukset on hyväksytty huumeiden vastaisen taistelun takia, mutta se ei riitä huumeettoman yhteiskunnan rakentamisessa. Jos huume tuhoaa ihmisen vapaan tahdon, voidaan ihminen eristää vastoin tahtoaan.

Suomeen Bejerotin ajatukset toi oikeistolainen USA:ssa oppinsa saanut lääkäri Juhana Idänpää-Heikkilä, joka huumepoliisin päällikön Torsti Koskisen ja syyttäjä Ritva Santavuoren kanssa alkoivat 1970-luvulla rakentaa suomalaista karvalakkiversiota huumeettomasta yhteiskunnasta. Onneksi nämä ajatukset ovat alkaneet arveluttaa Bejerotin kotimaassa Ruotsissa.

Lähde: Dagens Nyheter 26.8.2011 ja kirjan kotisivut

URL: http://www.tusky.fi/uutiset/182-ruotsin-huumepolitiikan-perustukset-jaerkkyvaet