Huumepolitiikka on suurelta osin kielellistä kikkailua. Maailmanlaajuinen huumepoliittinen komissio tiivisti asian hyvin raportissaan vuonna 2011: "Kirjallisuudessa ja julkisessa keskustelussa vallitsee paljon sekaannusta aiheesta silloin kun puhutaan dekriminalisaatiosta, depenalisaatiosta, laillistamisesta ja valvonnasta. Yleisesti hyväksyttyjä määritelmiä ei ole ja tulkinnat vaihtelevat..." [1]
Tämä sekaannus ja väärinymmärrys on seurausta siitä, että "keskustelussa laittomien psykoaktiivisten aineiden vaihtoehtoisista valvontamuodoista ollaan keskitytty kahteen täysin vastakkaiseen vaihtoehtoon: tiukkaan kieltolakiin ja täydelliseen laillistamiseen". [2]
Tämä ei ole toiminut. Maailmanlaajuisen komission raportissa tiedostetaan se, että kieltolaki huumeiden valvontajärjestelmänä on "rappeutunut sodaksi käyttäjiä, viljelijöitä ja pikkukauppiaita vastaan. Suuriksi paisuneet kielteiset seuraukset ja toiminnan tehottomuus tiedostetaan nykyisin laajalti ja sodasta vetäytymisen prosessi, de-eskalaatio, on täydessä käynnissä monissa paikoissa." [1]
De-eskalaation yksi muoto on depenalisaatio. Tässä mallissa "hallussapidosta langetettavia rangaistuksia vähennetään reilusti ja siihen kuuluu hoidon tarjoaminen vankeuden sijaan sekä pienten määrien hallussapidosta omaa käyttöä varten langetetaan vain parkkisakkoa vastaava rangaistus". [4] Tällaista politiikkaa harjoitetaan kannabiksen osalta mm. Ohiossa ja aivan äskettäin Rhode Island siirtyi tähän politiikkaan. Silti huumeiden käyttö ja hallussapito säilyvät rikoksina ja rikollinen huumeiden jakeluverkosto säilyy entisellään.
Depenalisaation kiltimpi versio dekriminalisaatio poistaa "kriminaalirangaistukset ainoastaan henkilökohtaiselta käytöltä mutta se ei tarjoa laillisia vaihtoehtoja huumeiden hankkimiseen, joten huumeiden saanti pysyy valvomattomana ja niiden vahvuudesta ja puhtaudesta ei anneta mitään takeita" [4]. Portugali dekriminalisoi huumeiden henkilökohtaisen käytön vuonna 2001, mikä on osoittautunut kymmenessä vuodessa selväksi menestykseksi. [5]
Joidenkin tutkijoiden mukaan "vaikka dekriminalisaatio-termiä käytetään vapaamuotoisesti laillistamisen synonyyminä, on se kuitenkin täysin erillinen malli, ikäänkuin vähemmän tiukka kieltolaki." [2]
Näiden tutkijoiden mielestä voitaisiin ottaa käyttöön "erilaisia huumeiden valvontamalleja, joissa vastahakoisesti sallitaan huumeiden käyttöä, koska täysi laillistaminen on saavuttamaton - tai vaihtoehtoisesti tunnustetaan yksilön oikeus käyttää niitä ja jopa myönnetään käytön aiheuttamat hyödyt niin kauan kuin käyttö tapahtuu sallituissa rajoissa". [2] Alkoholin ja tupakan käyttö tapahtuu näissä rajoissa.
Käytön valvontamalleja on määritelty kaikkiaan kahdeksan lähtien puhtaasta kieltolaista (ei sallittu kenellekään: heroiini ja marihuana) täysin vapaaseen markkinamalliin (kaikille tarjolla: kahvi). Nämä kahdeksan mallia voidaan jakaa kolmeen eri luokkaan, jotka ovat rajoitusten vähenemisen suhteen osittain päällekkäisiä: kieltolaki-, lakisääteinen ja valvontamalli.
Kieltolakimalli on kieltolaki. Lakisääteinen malli muistuttaa sitä mallia, jolla nykyään jaetaan lääkkeitä portinvartijoina toimivien lääkäreiden tai apteekkarien valvomana. Valvontamallissa joitakin käyttömuotoja pidetään täysin laillisina, mutta valvotaan sitä, ketkä saavat käyttää, myydä ja ostaa aineita. [2][6]
Vuonna 2009 Transform Drug Policy Foundation julkaisi huumesodan purkamisesta oppaan Blueprint for Regulation, jossa määriteltiin viisi erilaista valvontamallia. Lääkärit ja apteekkarit valvovat huumeiden saantia rajoittavimmassa "lakisääteisessä mallissa". Vähemmän rajoittavassa "apteekkimallissa" apteekkari jakelee joitakin aineita. "Luvanvaraisessa myynnissä", kuten alkoholin ja tupakan myynnissä, myyjän, tukkumyyjän ja valmistajan toimintaa valvotaan. "Luvanvaraisten anniskelupaikkojen mallissa" tuomiopiiri harjoittaa luvanhaltijan valvontaa. "Ilman lupaa myynti" koskee alhaisen riskin omaavia aineita, kuten kahvia tai mietoja kipulääkkeitä, joiden tuotekuvausta ja pakkausmerkintöjä valvotaan. [7]
Muitakin valvonnan malleja on olemassa. Yksityisille jakelijoille voidaan huolellisesti harkiten myöntää lupia ja huumeita voidaan verottaa raskaasti aina siihen pisteeseen, ettei kuitenkaan tueta rikollisia markkinoita. "Oikeus hankintaan mallissa" hallitus jakelee huumeita postimyynnin kautta ja oikeus hallussapitoon on myönnetty kaikille aikuisille, vaikka paikallishallinto kieltäisikin myymisen. [4]
Vuonna 1998 joukko maailman johtajia kirjoitti julkisessa vetoomuksessaan silloiselle YK:n pääsihteerille Kofi Annanille, joka vaikuttaa nykyään Maailmanlaajuisessa huumepoliittisessa komissiossa, seuraavaa: "...vetoamme teihin avoimen ja rehellisen keskustelun avaamiseksi maailmanlaajuisen huumeiden valvontapolitiikan tulevaisuudesta, sellaisen keskustelun, jossa pelko, ennakkoluulot ja rankaisuun perustuva kieltolaki antavat tilaa järjen käytölle, tieteelle, kansanterveydelle ja ihmisoikeuksille". [3]
Viisitoista vuotta myöhemmin kieltolain epäonnistumisten kasaantuessa on tullut aika ottaa tämä vetoomus tosissaan, selventää tätä käsitysten kärjistymistä ja poistaa sen kielenkäytön epäselvyydet, jolla kieltolakiin perustuvan huumepolitiikan lukuisia vaihtoehtoja kuvaillaan.
Lähteet:
Alkuperäinen artikkeli: DrugWarFacts Volume 2, nro 4, heinäkuu 2012
[2] "Assessing Alternative Drug Control Regimes", Journal of Policy Analysis and Management, 1996
[5] Portugal Chapter of Drug War Facts
[6] "Spectrum of Drug Control Regimes", Drug War Facts
[7] "After the War on Drugs: Blueprint for Regulation", Transform Drug Policy Foundation, syyskuu 2009
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti