Saksassa huumelakien täytäntöönpanoon uhrataan suuria rahasummia. Käyttäjät ovat kuitenkin aina askeleen edellä ja lainlaatijoilla ei näytä olevan halua tutkia vaihtoehtoja epäonnistuneelle järjestelmälle.
Viime lokakuussa Dychmans esitteli huumesodan tämän hetkistä tilaa liittovaltion lehdistökeskuksessa, mutta vain parikymmentä toimittajaa saapui paikalle tehden salin tyhjänoloiseksi. Dychmansilla oli edessään papereita täynnä lukuja, joihin hän olisi halunnut yleisön osoittavan mielenkiintoa. Tuhdin opettajan tyylillä hän kertoi kuin levottomille oppilaille, ettei edellisvuodesta ole tapahtunut mitään muutoksia.
Ainoa todellinen haaste tällä hetkellä on "ongelmainen" huumeiden käyttö, Dychmans kertoi. Hänen mukaan kannabis on eniten käytetty huume Saksassa. Lehdistötilaisuus on ohi puolessa tunnissa yleisön heitettyä muutama kysymys. Saksan huumepolitiikka näyttää olevan suhteellisen menestyksekäs. Valtio käyttää 3,7 - 4,6 miljardia euroa vuodessa huumesotaan, joka työllistää lainvalvontaviranomaisia, syyttäjiä ja tuomareita. Heitä yhdistää huumeettoman yhteiskunnan tavoite. Mutta onko tuo enää saavutettavissa?
Valvontaviranomaiset - suuria kustannuksia pikkurikoksesta
Huumesota työllistää kokonaisia tuomioistuimia, joissa huumetuomioita luetaan kuin liukuhihnalta. Berliinissä oikeuslaitoksen salit C 106, 138 ja D 107 tekevät tätä joka työpäivä. Heitä kutsutaan pikatuomareiksi: he lukevat vain poliisiraportin, johon kuluu 20 minuuttia, ja 45 minuutissa juttu on saatu päätökseen. Tämän jälkeen tuomari kirjoittaa tuomion muistiin, josta avustaja kopioi sen ja ojentaa tuomitulle.
25-vuotias vaaleakutrinen Marcel myöntää poliisin löytäneen hänen hallustaan 17,8 grammasta hasista, mistä hän saa 20 päiväsakkoa á 15€.
Kannabis on ollut Saksassa laitonta aina vuodesta 1972. Sortoon perustuva laki suunniteltiin kitkemään kannabiksen käyttö, joka oli lisääntynyt 1960-luvulla. Mutta näin ei käynyt, vaan uusia huumeita alkoi tulla mukaan markkinoille. Huumelakeja kiristettiin sen myötä.
Poliisin pitää silti kirjoittaa näistäkin tapauksista raportit, jolloin prosessiin kuluu helposti pari tuntia. Syyttäjälaitoksen pitää näissäkin tapauksissa käynnistää prosessi.
Näitä tapauksia lojuu mappipinoissa erään syyttäjän toimistossa. Hän noutaa niitä päivittäin lisää eri toimistoista kärryillä.
Yhdessä tapauksessa on kyse 1,5 grammasta kannabista erillisissä pikkupusseissa. Tämäkin määrä työllistää syyttäjää ja sen hylkääminen vie vielä lisää aikaa.
Tässä tapauksessa ei ole myyjää ja hallussapitäjä tunnusti tekonsa. Hänellä ei ole aikaisempaa rikosmerkintää. Syyttäjän pitää täyttää kaksi lomaketta: toisella lopetetaan syytteen ajaminen ja toisella pyydetään tuhoamaan huume-erä. Syyttäjä kirjoittaa molempiin jotakin kuulakärkikynällä, leimaa ne ja tarkistaa ajan: 5 minuuttia ja 13 sekuntia.
Yhdellä syyttäjällä on keskimäärin 40 tällaista tapausta kuukaudessa vieden vuodessa yhteensä 35 tuntia virastoaikaa, minkä voisi hyödyntää jonkun merkittävän rikoksen selvittämiseen.
Oikeudenkäynnin jälkeen Marcel kertoo olevansa töissä elektoniikkaliikkeessä ja käyttävänsä kannabista viikonloppuisin. Hän poistuu oikeusrakennuksesta tuomarien jatkaessa tapausten kuuntelemista ja syyttäjän yrittäessä pitää paisuvia raporttipinoja järjestyksessä.
17,8 grammaa oli vajaa kolme grammaa yli sallitun rajan Berliinissä. Baijerissa määrä olisi 12 grammaa yli sallitun rajan. Saksan lakiin kirjattu "pieni määrä" vaihtelee osavaltioittain. Berliinissä se on 15 grammaa, Nordhein-Westfalenissa 10 ja Baijerissa 6.
Vuonna 1994 Saksan liittotasavallan perustuslakituomioistuin määräsi, että kaikkien osavaltioiden tulisi keskittyä isoihin juttuihin. Tämän ns. kannabispäätöksen tarkoitus oli luoda järkeä järjestelmään. Siinä vaadittiin osavaltioita "luomaan yhtenäinen käytäntö syytteiden hylkäämisessä. Lisäksi joukko osavaltioita laati tavoitteen, jonka mukaan "laintäytäntöönpanovirkamiehille luodaan mahdollisuudet keskittyä järjestäytyneen huumekaupan vastaiseen toimintaan helpottamalla pienten määrien käsittelyä".
19 vuoden kuluttua tuosta päätöksestä Saksin ja Baijerin osavaltioissa ei välttämättä hylätä yli 6 gramman tapauksia. Huumerikosten määrä ei ole vähentynyt Saksassa, vaan itse asiassa se on peräti kolminkertaistunut.
"C 106 edustaa tyypillistä Saksan huumepolitiikkaa. Riippuvaiset on kriminalisoitu ja köyhät luuserit siivotaan näkyvistä, koska kenelläkään ei ole hajua siitä, mitä oikeasti tapahtuu", selittää yhden syytetyn oikeusavustaja.
Huumesota autobahnilla
Baijerissa kaksi siviilipukuista huumepoliisia varustautuu illan partiointia varten pukeutumalla luotiliiveihin, laittamalla taskuun pippurisumutetta ja ottamalla konetuliaseet mukaan. He ajelevat neljänä iltana viikossa 10 tuntia pitkin moottoriteitä siviili BMW:llä tarkkaillen vastaantulijoita ja ohittamiaan autoja. Heidän suurin saaliinsa oli 37 kilon kokaiinierän löytäminen autosta vuonna 2009.
Leppoisa kissanhakureissu muuttuu poliisiauton kyydiksi asemalle. Määrän vähäisyydestä huolimatta mies joutuu poliisiasemalla antamaan tunnistetiedot ja sormenjäljet. Poliisi joutuu täyttämään kaksiosaisen lomakkeen. Murhatapauksesta menettely poikkeaa ainoastaan siinä, ettei DNA-näytettä oteta.
Yöllä poliisit kirjoittavat loppuraportin: illan huumesaalis oli 0,75 grammaa marihuanaa. Yleensä he eivät löydä yhtään mitään.
Vaihtoehtoja etsimässä
Berliinissä syyttäjä kertoo voivansa kuvitella Saksaan sellaisen järjestelmän, jossa valvotusti myytäisiin kannabista aikuisille. Ongelmana on sekä poliittisen painostuksen että muutosta haluavan huumetsaarin puuttuminen.
Toisaalla Meksikossa on kuollut ainakin 60 000 ihmistä huumesodan alettua vuonna 2006. Näiden uhrien ja jokaisen huumeiden käyttäjän välillä on yhteys. Mikä olisi ratkaisu?
Ethan Nadelman on huumepolitiikan asiantuntija New Yorkista ja hän on vielä tarkempi liberalisointiehdotuksissaan kuin syyttäjä Berliinissä. Hänen mielestään huumeita ei pidäkään vapauttaa kaikista rajoitteista. Marihuanan tai kokaiinin saatavuudelle pitää asettaa ikärajat. Toiseksi valtion pitää valvoa huumeiden tuottajia. Kolmanneksi huumesotaan nyt käytetyt miljardit - sotilaat, poliisit, oikeuslaitokset, vankilat - pitää käyttää neuvontaan ja ehkäisyyn.
Siitä tulee valtavan suuri kokeilu.
Mutta mikä on vasta-argumentti? Pelko.
Ehkä tuntemattoman pelko ei ole niin paha kuin varmuus siitä, että jos mitään ei tehdä, ei mikään muutu.
Lähde: Der Spiegel 21.3.2013
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti