Sir Richard Branson on kiehtova persoona. Ollakseen miljardööriliikemies, hänen politiikkansa on yllättävän mutkikasta. Välillä hän on muistuttanut uusklassista Thatcher-tyyppiä ja toisinaan taas työväenpuoluetta tukevaa ihmisoikeuksien ja ympäristön puolustajaa. Viime viikolla tämä Virgin-korporaation johtaja nosti esille (linkki) politiikassa asian, jonka puolesta hän on taistellut jo vuosia. Hän vetosi brittihallitukseen, jotta huumausainepolitiikkaa vietäisiin liberaalimpaan suuntaan. Mielenkiintoista kyllä, hänen puheensa vaikutti varsin järkevältä.
Branson aloitti juttunsa luonnollisesti kannabiksella. Hän vaati, että kannabiksen dekriminalisointi, säännöstely ja verotus, jotka liberaalien mielissä usein on nähty uudistuksen lähtökohtana, tulisivat tuottamaan laajamittaisia hyötyjä koko yhteiskuntaan. Vastuu huumausainepolitiikasta tulisi siirtää sisäministeriöltä maan sosiaali- ja terveysministerin siipien alle. Tätä väitettä hän pohjusti kysymällä vastustajiltaan, että jos heidän oma poika tai tytär painisi huumeongelmien parissa, etsisivätkö he mieluummin lääkärin apua vai soittaisivatko poliisille? Vastausta jäätiin kaipaamaan. Portugalissa, missä jopa heroiiniriippuvaiset viedään mieluummin sairaalaan kuin vankilaan, huumeiden käyttö on pudonnut puoleen laillistamisen jälkeen. Vuosittain jopa 75000 brittinuorelta viedään tulevaisuus, kun he saavat rikosrekisterin vähäisistä huumetuomioista. Huumeiden käyttäjien käsittely potilaina rikollisleiman sijaan olisi tärkeä ensimmäinen askel tehokkaampaan huumepolitiikkaan.
Dekriminalisoinnin lisäksi Branson sanoi, että säännöstelyn tarve olisi väistämätön. Olen aiemmin väittänyt (linkki), että varovainen säännöstely ja huumausaineiden laillinen myynti olisi tärkein asia, jolla voitaisiin pelastaa ihmishenkiä. Viime marraskuussa kaksi nuorta miestä kuoli (linkki) otettuaan kuolettavan voimakasta ekstaasia (MDMA) lontoolaisessa musiikkitapahtumassa. Johtuen huumeiden ostamiseen liittyvästä salamyhkäisyydestä, heillä ei ollut mahdollisuuksia selvittää, mitä he olivat ostamassa. Huumekauppiaat eivät ole tarpeeksi huomaavaisia laittaakseen tuoteselostetarroja kauppatavaraan. Tällä hetkellä huumeiden käyttäjillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä heidän käyttämänsä aineet oikeasti sisältävät. Niihin voi olla lisätty myrkyllisiä jatkeaineita, tai ne voivat olla jopa uusia ja täysin testaamattomia huumeita. Syyt siihen miksi ihmiset kuolevat huumeisiin ei ole mitään rakettitiedettä. Laillistaminen ja säännöstely vaatisi valtion lisensoimilta myyjiltä, että heidän täytyy tarjota aitoa ja puhdasta tavaraa, jossa tulee mukana selkeät annosteluohjeet turvallista käyttöä varten. Se olisi voinut pelastaa niiden kahden miehen hengen viime marraskuussa, sekä tulisi pelastamaan lukuisia muita tulevaisuudessa.
Jos vaikka liberaalimpi huumepolitiikka olisikin käytännössä melko suoraviivainen tapaus, taloudellinen puoli sen sijaan on hieman monimutkaisempi. Branson artikuloi perusasiat vakuuttavasti viime viikolla. Sisäministeriön tilastot osoittavat, että 535 miljoonaa puntaa veronmaksajien rahoja käytetään vuosittain huumausaineiden hallussapitoon liittyvien lakien valvontaan. Käänteisesti vain 3% huumekustannuksista aiheutuu terveyspuolen menoista, ja vain 1% liittyy sosiaalitukiin. Huikeat 20% kaikesta poliisin ajasta on omistettu huumeiden käyttäjien ja myyjien pidättämiseen. Tasapaino valvonnan ja hoidon välillä on selkeästi pielessä, ja etenkin näinä karuina aikoina tällaiset luvut ovat erityisen anteeksiantamattomia. Sinä aikana kun hallitus on ristiriitaisesti leikkaamassa sosiaalitukia, miksi hyväksymme holtittoman tuhlaamisen sellaisten lakien ylläpitämiseen, jotka ovat epäonnistuneet rajoittamaan huumausaineiden saatavuutta yhteiskunnassamme? Kuten Branson ytimekkäästi asian ilmaisee, dekriminalisaation kautta säästetyt, ja huumeiden verotuksella saavutetut rahat voitaisiin varmasti käyttää muihin asioihin – “se olisi win-win -tilanne kaikin puolin”.
Sitten tulevat asioiden teknisemmät puolet. Siinä missä ekonomisti Milton Friedman on toki ylistetty hänen uusliberalismin kirjoituksistaan, hänen vähemmän tunnettu tuotantonsa huumekeskusteluun liittyen on myös hienoa. Friedman väitti, että pidätyksen pelko on saanut huumeiden valmistajat tuottamaan aiempaa vahvempia huumeita (linkki). Crack-kokaiinin keksiminen ja kannabiksen vahvemmat muodot (pätee ilmeisesti myös MDMA:han, kuten on käynyt ilmi) ovat hänen mukaansa suoraa seurausta kieltolaista, joka rohkaisee tuottajia tavoittelemaan parempaa riskin ja tuoton suhdetta. Lisäksi, huumeiden kieltolailla on suorat seurauksensa köyhyyden ja väkivaltaisen rikollisuuden aiheuttajana (linkki). Tarjontaa tukahdutetaan kielloilla ja oikeudenkäynneillä, ja sen vuoksi hinnat nousevat. Käyttäjiä pakotetaan riippuvuuksiensa kautta maksamaan kysyttyä hintaa, ja siten he joutuvat hinnoittamaan käyttönsä rikoksilla kun heidät syöstään köyhyyteen. Lopulta ja kieroutuneesti, hallitus käytännössä katsoen suojelee suurimpia huumekartelleja (linkki). Huumeiden tuottaminen ja myynti ovat riskialtista sekä kallista liiketoimintaa, joten ainoastaan organisoituneilla rikollisjengeillä on varaa pysyä pelissä mukana. Kaikki raha menee ylös näissä organisaatioissa, ja se on, kuten Friedman toteaa, “monopolistin unelma”.
Nämä vahingolliset ja ennalta-arvaamattomat kieltolain taloudelliset seuraukset ovat, kunhan ne ymmärtää, melko vakuuttavat. On silti vielä yksi näkökulma, jota kannattaa pohtia: moraaliset seikat. Voi olla että vihaat silkkaa huumeiden käsitettä, ja useimmat ihmiset tekevät niin. Mutta mikä oikeus valtiolla on sanella ihmisille, mitä he saavat tehdä heidän omissa kotioloissaan? John Stuart Mill, suuri vapauden filosofi, tunnetusti julisti, että “valtaa voidaan oikeutetusti käyttää sivistyneen yhteiskunnan jäseniä vastaan ainoastaan silloin, kun heitä estetään vahingoittamasta muita. Riittävä perustelu ei ole se, että näin tehdään yksilön omaksi parhaaksi.” Huumeiden käyttäminen on täysin henkilökohtainen valinta joka ei vaikuta muihin kuin yksilöön itseensä. Voiko valtio siten perustella henkilökohtaisen vapauteen koskemista? Mill sanoisi, että ei. Tämä kysymys ansaitsee pohdiskelua.
Sir Richard Branson on itsenäinen sielu ja riippumaton ajattelija. Viikko sitten useimmat ihmiset olisivat olleet huumausainepolitiikan muutoksia vastaan. Kuunneltuaan sen, mitä Bransonilla oli sanottavana, moni tulee vielä muuttamaan mielipidettään.
Lähde:
Alexander Wickham / Independent-lehden kolumnisti
Lisää luettavaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
0 comments:
Lähetä kommentti